#23 Trieste - Cold Wind Blowing -Osa I

20.1 Lauantai, 1923, Venetsia
- Hotel Royal Danieli

Stivers herää viileään aamuun, kun viereisestä huoneesta kuuluu epämääräistä pauketta, huonekalujen siirtelyä ja raskasta askellusta.
Ymmärrettyään, ettei unta enää saa, hän nousee ja avaa välioven nähdäkseen, mitä toisella puolella tapahtuu.

Sawyer on selvästi ollut hereillä jo pitkään. Hän on (yrittänyt) siirtää huonekaluja, käärinyt paksun maton syrjään ja levittänyt huoneensa lattialle muistiinpanoja, karttoja ja papereita.
Kylpytakki yllään hän syö kylmenevää aamupalaa ja selaa merkintöjään, kunnes huomaa Stiversin.
Hän pyytää tätä hakemaan muutkin seurueesta paikalle, jos he vain ovat jo hereillä.
“Luulempa, ettei hotellissa nuku enää kukaan”, Stivers toteaa kuivasti.

Seurue kokoontuu vähitellen Sawyerin huoneeseen. Yhdessä he alkavat kerrata tapahtumia: ketkä saattavat olla vastassa, miksi, ja onko kukaan lopulta heidän puolellaan.
Asioille saadaan jonkinlaiset raamit, ja katse käännetään tulevaan — mitä seuraavaksi voidaan tehdä.

Trieste on seuraava määränpää. Siellä heidän pitäisi tavata hra Winckelmann, jonka professori Smith mainitsi Lontoossa.
Winckelmannilla saattaa olla tietoa yhdestä patsaan osasta — ehkä enemmänkin.

Alhaalta hotellin salista alkaa kantautua yhä enemmän ääniä. Edellisiltana saapuneet matkustajat ovat heränneet ja aloittamassa päiväänsä.
Monet heistä ovat jääneet Venetsiaan karanteenin vuoksi. Osa ilmaisee turhautumisensa ja hermostuneisuutensa kovaan ääneen.

Kovaäänisimpinä erottuvat amerikkalaiset J. B. Bramwell sekä näyttelijä Biff Baxter, joihin Sawyer tulee myöhemmin tutustumaan paremmin.
Eversti Herring ja hänen vaimonsa, Mrs. Herring, tarkkailee muita asukkaita arvostellen ja nenänvarttaan pitkin. Erityisesti neiti Randallin pukeutuminen saa rouva Herringin selvästi voimaan pahoin.

Hotelli on täynnä erikoisia ja vahvoja persoonia.
Hieman syrjemmällä tutkijoiden huomion kiinnittää yksinään istuva herrasmies, joka tuijottaa ulos ikkunasta ja puhuu hiljaa itsekseen. Hänen ilmeensä on väsynyt ja surullinen.
“ Miksi tulin tänne… ”
Toinen huomiota herättävä henkilö on punaiseen fesiin pukeutunut turkkilainen mies. Hän lukee turkinkielistä sanomalehteä, mutta tarkkailee samalla ympäristöään ja muita matkustajia terävällä katseella.

Päivän edetessä osa seurueesta käy vielä pienellä kierroksella Venetsiassa.
Stivers suuntaa rautatieasemalle selvittämään, mitä karanteenille on tapahtumassa ja milloin matkaa voisi mahdollisesti jatkaa.

Käy ilmi, että karanteenin voisi kiertää, jos matkustajalla on lääkärin myöntämä terveystodistus.
Löydettyään sopivan lääkärin Stivers huomaa, että tämän tarkastusinto lisääntyy huomattavasti pientä rahasummaa vastaan.
“Herra Sawyerillehan tämä on varsin tuttua ‘elokuvapiireissä’”, Stivers toteaa myöhemmin.

Randall puolestaan käy paikallisessa apteekissa hankkimassa huojennusta oloonsa — käytännössä lisää opiumia matkalle.

Illan lähestyessä Venetsiassa leviävät huhut kiihtyvät. Puheet karanteenista, mustasta kanavavedestä ja oudoista kuolemista saavat osan paikallisista pelkäämään mahdollista mustaa surmaa — ruttoa — joka on historian aikana koetellut kaupunkia useaan otteeseen.

Sawyer viettää aikaa äänekkäiden amerikkalaisten seurassa, ja yhdessä he pohtivat lännenelokuvaa, joka sijoittuisi Lontooseen.
Samalla Sawyer mainitsee Stiversille, ettei hotellin henkilökunta ollut erityisen mielissään huoneen uudelleen järjestämisestä. Jos Stivers ehtisi, olisi hyvä palauttaa huonekalut paikoilleen ennen kuin tilanne äityy hankalaksi.

Suhteellisen rauhallisen illan katkaisee mustapaitojen saapuminen.
He tarkastavat kaikkien matkustajien passit ilman sen kummempia selityksiä.
Tutkijoita ei häiritä pitkään, ja tarkastuksen jälkeen heidät jätetään rauhaan — ainakin toistaiseksi.

21.1 Sunnuntai, 1923, Venetsia
- Hotel Royal Danieli / Orient Express

Seuraavan aamun valjetessa Hotel Royal Danieli alkaa hiljalleen tyhjentyä. Karanteenin aiheuttama jännite on poissa — ainakin toistaiseksi.
Sawyer oli kertonut löytämästään lääkäristä myös amerikkalaisille tuttavilleen, ja pian lähes kaikilla hotellin asukkailla onkin puhtaat paperit taskussaan.

Orient Express odottaa, höyryä huokuvana ja arvokkaana, kuin mikään ei olisi kyennyt sitä pysäyttämään.
Lyhyehkö junamatka taittuu salonkivaunussa. Sawyer seurustelee muiden matkustajien kanssa, vaihtaa kohteliaisuuksia ja kevyitä tarinoita.
Punaiseen fesiin pukeutunut turkkilainen mies on jälleen paikalla, sama sanomalehti huolellisesti taiteltuna vieressään. Hän seuraa keskusteluja sivusilmällä, mutta ei osallistu niihin.

Konduktööri käy varoittamassa matkustajia: Triestessä vallitsee parhaillaan Bora, äärimmäisen kylmä ja puuskainen pohjoistuuli.
Hän kertoo sen pystyvän kaatamaan ihmisiä ja repimään katukylttejä irti — eikä liioittele.

Saavuttaessa Triesten asemalle varoitus osoittautuu todeksi.
Tuuli iskee vasten kasvoja kuin veitsi, tunkeutuen luihin ja ytimiin asti. Jäiset kadut ovat petollisia, ja osa seurueesta liukastelee ja kaatuu kinoksiin ennen kuin ehtii edes kunnolla orientoitua ympäristöönsä.

Lopulta he saavat taksin.
Kuljettaja, iloinen ja puhelias italialainen nimeltä Mario, tervehtii heitä leveästi hymyillen ja alkaa heti tuttavallisesti udella matkustajien taustoja.
Kun Venetsia ja rutto mainitaan samassa lauseessa, hän vaikenee hetkeksi ja hotelille päästyä, toivottaa seurueelle nopeasti hyvää päivänjatkoa.

21.1 Sunnuntai, 1923, Trieste
- Hotel Centrale

Hotel Centralessa seurue päättää ensimmäiseksi hankkia kunnolliset talvivarusteet.
Hotellin henkilökunta järjestää nopeasti paksummat takit, huivit ja käsineet — Triesten sää ei anna armoa kevyesti pukeutuneille.

Välipalaksi nautitaan pannacottaa ja tiramisua. Laukkuja purkaessa keskustelu kääntyy Winckelmanniin: missä hän voisi olla ja kenen kautta häntä kannattaisi etsiä.

Hotellin siivooja kiertää pöytää tavallista lähempää, lakaisten lattiaa epäilyttävän tarkasti ja viipyillen seurueen tuntumassa. Hänen katseensa tuntuu palaavan heihin yhä uudelleen.

Päätetään lähteä museoon.
Mario sattuu sopivasti olemaan autoineen hotellin edustalla ja tarjoaa apuaan. Hän kertoo kaupungin asettamista köysistä, joita pitkin jalankulkijat voivat kulkea Bora-tuulen aikana — varsinkin kun näkee seurueen jälleen liukastelevan jäisellä kadulla.

Matkalla Mario mainitsee myös kaupungin nähtävyyksistä:
vanhan linnan, jota mustapaidat käyttävät tukikohtanaan ja sotilaalliseen harjoitteluun, sekä kaupungin halki kulkevan ratikan, joka nousee kohti pohjoisia kallioita.
Sen kyydissä, Mario kertoo, näkee Triesten kokonaisuudessaan — sataman, vanhan kaupungin ja karut rannikon tuulet.

Historian- ja taiteenmuseo
(Museo di Storiae d’Arte)

Paikallinen opas, kuraattori Dott. Ernesto Pabeno, hieman hämillään, ohjaa tutkijat museon sisäpihalle (Giardino Lapidario), josta löytyy pieni temppeli, jonka sisällä on muistomerkki, joka on omistettu Winckelmannille.
Muistomerkin päällä olevalla hahmolla on jonkin sortin medaljonki kädessään.

Pienen roomalaista temppeliä jäljittelevän replikan yhdelle seinälle on kaiverrettu kuvioita ihmisistä, jotka kantavat lahjoja hahmolle, joka muistuttaa käärmemäistä humanoidia.
Käärmehahmo näyttää siltä kuin se olisi veistetty aivan hiljattain, kun taas ihmiset näyttävät hieman kuluneilta ja rappeutuneilta.

Muistomerkin takana lymyilee myös kissa, joka yrittää tehdä tuttavuutta Randallin kanssa.

Paljastuu, että Winckelmann on kuollut aikoja sitten (8. kesäkuuta 1768). Museon virkailija antaa lyhyen opastuksen hänen historiaansa.
Winckelmann murhattiin ryöstön yhteydessä, ja murhaaja teloitettiin myöhemmin julkisesti.

Omaisuutensa hän testamenttasi tarjoilijalle, joka työskenteli Locanda Grandessa.
Perintöön kuului muun muassa papereita, kuten henkilökohtainen päiväkirja, jotka myytiin myöhemmin huutokaupassa paikalliselle historioitsijalle Giovanni Termonalle.

Winckelmannin kuuluisat harvinaiset mitalit päätyivät Triesten Museo di Storia e d’Arteen. Museo esittelee lasikaapissa seitsemää mitalia, jotka hankittiin vuonna 1910.
Mitalit esittävät historiallisia kohtauksia tai persoonallisuuksia. Sametissa, johon ne on asetettu, näkyvät kuitenkin merkit viittaavat siihen, että niitä olisi alun perin ollut kahdeksan.

Seurue saa myös kierroksen Egyptin ja Rooman historiaan.

Matkaa takaisin hotellille suunniteltaessa pohditaan, kannattaisiko Termonallen luona vierailla. Hän asuu lähellä museota, mutta tässä tapauksessa uskotaan, että Fitzgerald voisi olla hyödyllinen. Päätetään käydä historioitsijan luona vasta, kun Scott on mukana, ja käyttää hänen kirjailijataustaansa kiertosyynä kiinnostukselle Winckelmanniin.

Matkalla hotellille tehdään kiertoajelu Locanda Granden paikalle, missä Winckelmannilla oli tarjoilijaystävätär.
Paljastuu, että kyseistä hotellia ei enää ole: se on purettu, ja paikalla on nykyään uudistettu Hotel Vanoli.

Uudet työntekijät eivät tiedä Winckelmannista mitään.

Lähtiessään yksi seurueesta huomaa, aivan kuin joku tarkkailisi tutkijoita hotellin yläkerroksen ikkunasta.
Mutta katsoessaan uudelleen, näkyvissä ovat vain hieman ilmavirrassa heiluvat verhot.

22.1 Maanantai, 1923, Trieste
- Hotel Centrale

Bora pieksee Hotel Centralen seiniä koko aamun. Pohjoistuuli ulvoo ja valittaa ikkunoissa kuin jokin elävä olento, ja kylmä tuntuu hiipivän sisälle kiviseinienkin läpi.

Sawyer herättää neiti Randallin varhain. Häntä kalvaa levottomuus: Stivers ei ole vastannut koputuksiin, eikä hänen huoneestaan kuulu mitään.
Hotellin henkilökunta kutsutaan paikalle, ja oven lukko avataan yleisavaimella.

Stivers makaa vuoteessaan liikkumattomana, hengitys pinnallisena mutta tasaisena. Häntä ravistellaan, kutsutaan nimeltä, mutta mitään reaktiota ei tule.
Samaan aikaan käy ilmi, että Remy on vaipunut samanlaiseen koomamaiseen uneen omassa huoneessaan. Hänen poissaoloaan ei kukaan huomaa heti – eikä kukaan osaa sanoa, milloin hänet on viimeksi nähty hereillä.

Aika kuluu tuskastuttavan hitaasti.
Vasta kolmen–neljän tunnin kuluttua, lähellä keskipäivää, Stivers ja Remy heräävät äkillisesti, kuin samasta painajaisesta. Molemmat ovat kalpeita, hiestä märkiä ja sekavia.

He kertovat nähneensä saman unen.

He olivat leijuneet veden alla, syvyydessä, jossa ei ollut pohjaa eikä pintaa.
Ympärillä liikkui valtavia lonkeroita, hitaita ja väistämättömiä, kiertyen hiljalleen kohti heitä..

Poistuessaan Stiversin huoneesta, Randall näkee käytävällä miehen, joka kulkee hänen huoneensa käytävälle ja katoaa kulman taakse.
Kun Randall käy tarkistamassa käytävän, se on tyhjä.
Vain päädyssä oleva ikkuna on näkyvissä, ja sen takana luminen, terävän kylmä Trieste, jonka yli tuuli ajaa jääkiteitä kuin neuloja.

Seurue kokoontuu myöhäiselle aamiaiselle hotellin ruokasaliin.
Stivers ja Remy ovat silminnähden uupuneita; heidän katseensa harhailevat ja kädet vapisevat hienoisesti.
Myös Sawyerin hengitys on tavallista raskaampaa, kuin hän ei olisi saanut nukuttua lainkaan.

Ruokasalia hallitsee tuttu näky:
punafetsinen mies istuu edelleen ikkunapaikalla sanomalehtensä kanssa, aivan kuin ei olisi liikahtanutkaan edellisenä päivänä.

Hetkeä myöhemmin saliin saapuu kolme turkkilaista miestä. Yhdellä heistä on tuuhea, tumma parta ja vakava, arvioiva katse. He puhuvat keskenään hiljaa ja asettuvat pöytään ilman kiirettä.

Kun ruokailu alkaa, tapahtuu jotakin, mikä saa hetken tuntumaan väärältä.

Stivers leikkaa veitsellään kananpalaansa.
Terän osuessa lihaan se aukeaa odottamattomasti – ja sisältä pursuaa vaaleita, eläviä matoja, jotka kiemurtelevat lautaselta aina alas pöydälle..

Ja tuuli, se jatkaa ulvontaansa ikkunan takana.