The Dreamlands Express

Päiväkirjamerkinnät – Dreamlands Express

Ensimmäinen yö

En voi sanoa, kuinka tai milloin astuin junaan. Muistan vain, että suljin silmäni Orient Expressin hytissä, ja kun avasin ne, seisoin unenomaisella asemalaiturilla, jossa sumu leijui jalkojeni ympärillä kuin elävä olento. Ilma oli täynnä makeaa suitsukkeen tuoksua ja kaukaisilla vuorilla hohti taivaansininen valo. Taivaalla ei ollut aurinkoa, vain pehmeää, unista hehkua, joka ei tuntunut tulevan mistään suunnasta.

Edessäni seisoi juna – mutta ei mikään tavallinen juna. Sen vaunut eivät olleet terästä tai puuta, vaan jotakin muuta… jotakin elävää. Vaunut sykkivät hiljaa, kuin ne olisivat hengittäneet. Niiden pinnalla oli outoja, muuttuvia kuvioita, ja niiden muodot näyttivät hetki hetkeltä erilaisilta, ikään kuin juna muokkautuisi matkustajansa unien mukaan.

Oven vieressä seisoi pitkä, arvokas mies, jonka unenomaiset piirteet näyttivät sekä inhimillisiltä että jotain enemmän. Henri Peeters, junan konduktööri, tervehti minua kohteliaasti ja viittasi minut sisään. Hänen äänensä oli kuin kaukainen kaiku, pehmeä ja rauhoittava mutta täynnä ikivanhaa tietoa.

Junan sisällä tunnelma oli epätodellinen. Käytävillä kulkivat oudot matkustajat, joilla oli kasvoillaan samea, unenomainen ilme – kuin he olisivat puoliksi olemassa ja puoliksi haihtumassa. Osa oli ihmisiä, osa… jotain muuta. Näin hoikkia, pitkäkaulaisia olentoja, joiden ihonsävy muistutti kuuvaloa. Yhdellä matkustajalla oli silmät täynnä tähtiä.

Matkustajien hiljainen kuiskinta täytti ilman, mutta kieliä oli monia, eivätkä ne kaikki olleet sellaisia, joita koskaan ennen olin kuullut. Jossain kaukana soi hiljainen musiikki – sävel, jota en aivan pystynyt muistamaan mutta joka sai sydämeni värisemään kuin unohdetun muiston äärellä.

Toinen yö

Illallinen tarjoiltiin kristallivaunussa, joka tuntui jatkuvasti muuttavan muotoaan. Katto oli toisinaan täynnä lasimosaiikkeja, jotka kertoivat tarinoita kaukaisista maailmoista, ja toisinaan täynnä tähtiä, jotka olivat niin kirkkaita, että olin varma voivani koskettaa niitä.

Pöydässäni istui Madame Bruja, nainen, jonka kasvot olivat kauniit mutta täynnä surua. Hänen sormensa olivat kylmät kuin jää, ja hän piti kädessään pientä taskukelloa, joka ei koskaan tikittänyt. Hän kuiskasi minulle tarinan Gulf of Nodensista, Dreamlands Expressin viimeisestä pysäkistä, jonne päätyneet eivät koskaan palanneet.

"Siellä voit jättää pelkosi," hän sanoi matalalla äänellä, "mutta jos teet niin, et enää koskaan ole sama ihminen."

Katsoin ympärilleni ja huomasin, että jotkut matkustajat istuivat pöydissään kuin kivipatsaat – he olivat jo tehneet valintansa. Heidän katseensa oli lasittunut, tyhjä, mutta heidän kehonsa olivat kevyitä, melkein painottomia.

Konduktööri Peeters käveli pöytien välissä ja nyökkäsi minulle lempeästi. "Juna kulkee kohti kohtaloa," hän sanoi. "Mutta jokainen valitsee, missä astuu pois."

Kolmas yö – Zar

Juna pysähtyi tänään kaupungissa, jota ei enää pitäisi olla olemassa. Zar oli kaunis mutta autio, täynnä temppeleitä ja katuja, joilla kaikui tyhjyyden hiljaisuus. Juna pysähtyi vain lyhyesti, mutta minulle kerrottiin, että jos astuisin ulos, en ehkä koskaan pääsisi takaisin.

Eräs matkustaja, jonka nimi oli Karakov, astui junasta varoittamatta. Hän ei edes katsonut taakseen. Kun ovi sulkeutui, hän alkoi haalistua, kuin unohduksen hämärä olisi syönyt hänet.

"Zar on niiden paikka, jotka hylkäsivät unelmansa," sanoi vanha mies, jonka iho oli kuin vanhaa pergamenttia. "Hän ei enää palaa."

Jatkoin matkaani hytissäni. Katsoin peiliin, ja hetken ajan en tunnistanut kasvojani.

Neljäs yö – Sona-Nyl

Oli kuin olisin saapunut paratiisiin. Sona-Nyl oli kaupunki, jossa aika ei kulkenut ja jossa uneksijat saivat elää ikuisesti. Rannat olivat kultaisia, taivas täynnä pehmeitä pastellivärejä. En halunnut lähteä.

"Jää," kuiskasi pehmeä ääni, mutta en nähnyt, kuka puhui.

Juna kutsui minua takaisin. Matkustajat nousivat yksi toisensa jälkeen, mutta jotkut jäivät. Heidän katseensa muuttui kirkkaaksi, onnelliseksi – ja kun juna lähti, he haihtuivat auringonvaloon.

"Toisia ei ole tarkoitettu palaamaan," Peeters sanoi.

Viides yö – Serannian ja Gulf of Nodens

Viimeinen pysäkki lähestyy. Serannian, taivaalla kelluva kaupunki, oli viimeinen turvapaikka ennen tuntematonta. Kaikki eivät olleet valmiita jatkamaan. Ne, jotka eivät halunneet kohdata viimeistä määränpäätä, jäivät Serannianiin, jääden osaksi unien maailmaa ikuisesti.

Minä päätin jatkaa.

Kun juna saapui Gulf of Nodensiin, meri oli musta, mutta siinä kellui hopeisia saaria. Niille astuminen merkitsi menneisyyden jättämistä taakse.

Kävelin hytistäni kohti ovea, ja Peeters katsoi minua silmissään loputon ymmärrys. "Olet valmis," hän sanoi.

Astuin ulos.

Ja en enää koskaan ollut sama.