De Pelle Mutata

(suom. Muuttuneesta ihosta)

Kansi on matelevan sileä, ei puutteistaan huolimatta halkea; se lämpenee käsissäni aavistuksen, kuin olisi tyytyväinen huomiosta.
Kirjainleikkaus on kireää latinaa, paikoin kreikkaa sen varjona, ja rivien väliin on kirjoitettu sormella painettuja, öljyisiä muistiinpanoja—ne eivät tahraa, mutta jättävät käsitteisiin kiillon.
Kaavioissa on kuusi jaottelua: caput, pectus, dextra, sinistra, crus, pes. Jokaisen vieressä merkintä, pieni viiva, kuin mitta.
Toisella sivulla lukee: “forma servata, vox reddita”—muoto säästyy, ääni palautuu—mutta sanajärjestys on väärä tavalla, joka ei jätä rauhaan.

Yksi lehti kahisee oudosti, kun sitä kääntää—kuin välissä olisi toinen, ohuempi kerros, jota en näe mutta joka tietää olevansa katsottu.
Suljen kirjan ja huomaan peilissä kasvoissani vieraan levollisuuden, naamion joka ei ole vielä kasvanut kiinni, muttei myöskään suostu irtoamaan.
Kirjan paino pöydällä on suurempi kuin sen mitat; se vetää katsetta puoleensa kuin tyhjiö, joka on päättänyt muistaa ihon paremmin kuin ihminen itse.