#21 Dark Crusade - Osa II

13. huhtikuuta 1204 – 2. valloituspäivä
– Asparin vesisäiliö

Viisi Varangia on piirittänyt ristiretkeläiset.
Kylmä, tunkkainen vesi liplattaa kiviseinien välissä, kun Sir Renaund ja nuori Sir Martinus astuvat etulinjaan kahta eliittisotilasta vastaan.

Taistelu kääntyy nopeasti sankarikaksikon puolelle.
Sir Martinus iskee peitsensä vastustajansa kaulaan; veri roiskuu säiliön pintaan kuin mustaan peiliin, ja sotilas rojahtaa hengettömänä veteen.
Sir Renaund ei kiirehdi — hän pilkkoo vastustajaansa pala palalta, isku kerrallaan, kunnes miehen voimat pettävät.
Varangi horjahtaa polvilleen, ja Renaund painaa tämän kasvoja jalallaan veteen, kunnes kuplinta loppuu ja säiliön vesi jää taas hetkeksi tyhjäksi ja äänettömäksi.

Gilles de la Grave ja Andre of Troyes yhdessä veli Davidin kanssa nujertavat loput kolme, jotka ilmestyvät pylväiden takaa kuin varjoista syntyneinä, piirittäen ritareita.
Gilles saa eniten osumia – haarniska kolisee ja veri tummentaa sen reunoja – mutta yhtä lailla hän katkoo vihollistensa päitä.
Päitä, jotka putoavat veteen kuin kivipaadet, jättäen jälkeensä vain punaisen sameuden.

Vesisäiliön kätköistä löytyy myös norjalaisten viikinkisotilaiden aarre: säkki täynnä kultaa, hopeaa ja muuta ryöstösaalista.
Näyttää siltä, että he olivat suunnitelleet pakenevansa kaupungista kaiken sen kanssa, mitä olivat löytäneet ja jaksaneet kantaa – mutta kohtalo ehti heitä ennen.

Sankareiden matka kohti Hagia Sofiaa jatkuu läpi palavan Konstantinopolin.
Taivas on musta savusta, ja liekit nuolevat talojen seiniä, kun he ratsastavat kohti seuraavaa helvetin näyttämöä.

The Forum of Theodosius (Forum of the Bull)

Areenan ovat vallanneet frankkilaiset sotilaat.
Toisella laidalla, omassa leirissään, venetsialaiset palkkasotilaat; kahden leirin väli täyttyy huudoista, solvauksista ja juopuneesta naurusta.

Tunnelma on molemmissa leireissä sama:
viini virtaa, prostituoidut kiertävät sotilaiden sylissä, ja Jumalan nimi lausutaan useammin pilkaksi kuin rukoukseksi.

Alueen pyhätöt ovat häväistyjä.
Alttarit ovat täynnä eritteitä ja verta, pyhille lattioille kaadettua viiniä, tahriutuneita ikoneita.
Marmoriselle lattialle on kaatunut kituvia hevosia, haarniskoiden alle jääneitä ja sotavaunujen ruhjomia.
Ne yrittävät turhaan nousta ylös, mutta voimat valuvat ulos haavoista – hitaasti, hiljalleen, kunnes jäljellä on vain heikko värinä.

Lyhyt tiedustelu paljastaa, että pohjoisen pyhätön kellariin on suljettu munkki, joka puhuu oudoista, vieraista jumalista.
Hänet on lukittu häkkiin, sillä hänen sanansa pahuudesta ovat lietsonut pelkoa sekä paikallisten että sotilaiden parissa.
Hänen oman ja muiden terveyden ja hengen tähden hänet on eristetty syvälle kirkon alle.

Kirkon kellarin varjoista löytyy pieni rautainen häkki.
Sen sisällä munkin kaapuun pukeutunut mies puhuu jotain taakseen, varjoille, kuin odottaisi vastausta siltä, mitä muut eivät näe.

Soihdun valo paljastaa pienen häkin, jonka sisällä on repaleisiin papinkaapuihin pukeutunut mies — Padre Agostino.

Hänen toinen silmänsä on peitetty likaisella, kellastuneella siteellä.
Hän keinuu edestakaisin häkin nurkassa, mutisten:
“Minun täytyy pitää heidät loitolla… minun täytyy pitää heidät poissa…”

Puhe on sekavaa, aivan kuten vartijat olivat kertoneet, mutta sen lomasta voi aistia selittämätöntä kauhua.
Padre Agostino kertoo, että venetsialaiset sotilaat vierailla tunnuksilla etsivät rituaalia.
He eivät palvele Venetsiaa eivätkä Pyhää Maata, vaan jotakin muuta.

Padre kertoo ehtineensä piilottaa rituaalin.
Sotilaat kutsuvat itseään nimellä Lihan Taakan kultti (The Unburdened Flesh).
He etsivät rituaalia, jolla voisi kutsua itse saatanan – tai kuten he sanovat: Ihottoman Jumalan.
Heidän johtajanaan tunnetaan mies nimeltä Ramardi.

Padre kertoo piilottaneensa käärön, joka sisältää rituaalin, Church of St. Mokius -kirkkoon, Konstantinopolin seitsemännelle kukkulalle.
Kääröt ovat hänen mukaansa Neitsyt Marian patsaan alla, piilossa maailman katseilta.

Lihan Taakan kulttilaiset saivat hänet kuitenkin kiinni ja kiduttivat häntä.
Hän siveltää varovasti likaista sidettä, joka peittää hänen silmäänsä – kuin muistaen jokaisen kirveenpään, jokaisen hehkuvan raudan.
Mutta hän ei kertonut heille mitään.

Kääröt ovat mahdollisesti vielä turvassa St. Mokiuksen kirkossa, mutta Padre vaatii vastapalvelusta:
ristiretkeläisten on taattava hänen turvallisuutensa ja Baldwinin on otettava hänet suojelukseensa.

Asiat saadaan juuri sovittua, kun Padre äkisti alkaa pitelemään päätään ja huutaa tuskasta.
Hän nostaa sidettä ylös, ja sen alta paljastuu punertava, tulehtunut silmä, joka vuotaa keltaista eritettä.
Silmä paisuu, paisuu, kuin jokin sisältäpäin työntyisi ulos.

Ennen kuin sankarit ehtivät kunnolla reagoida, silmä räjähtää.
Keltaista visvaa roiskuu ympäriinsä, ja Sir Renaund jää pisaroiden tielle.

Padren silmäkuoppa ammottaa auki verisenä tyhjyytenä, mutta syvällä sen pimeydessä näkyy pieni, siisti reikä – kuin jokin olisi porautunut läpi kallon ja aivojen.

Papin suu on auki, ja jostain syvältä hänen sisältään kuuluu vieras, kylmä ääni:

“Minä näen teidät.”

Sitten Padren ruumis lyyhistyy maahan kuin nukke, josta on katkaistu langat.

Varjoista, joihin Padre oli aiemmin kuiskinut, Andre huomaa tumman parrakkaan hahmon hahmon.
Se näyttää hetken seisovan siellä, aivan kuin tarkkailisi, mutta katoaa sitten ja sulautuu takaisin pimeyteen.

Renaund tuntee ihollaan pientä, kirvelevää poltetta niissä kohdissa, joihin visvan pisarat osuivat.
Polte jää, ja ihoon alkaa hiljalleen nousta rokonarpimaisia jälkiä.

Suunta seuraavaan kohteeseen on kuitenkin selvä: kohti pohjoista, St. Mokiuksen kirkolle.

Matka kohti St. Mokiuksen kirkkoa

Kohti pohjoista ratsastaessaan ristiretkeläiset näkevät pahoin tuhoutuneen talon edessä prostituoidun naisen, joka heiluttaa iloisesti viinipulloa kädessään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Hänen lähellään seisoo kaksi munkkia, jotka vilkuilevat häntä silmät tarkkoina, mutta eivät kuitenkaan häädä häntä pois – ennen kuin huomaavat seurueen.

Munkit valpastuvat heti, toruvat naista ja yrittävät asettaa kasvoilleen kunnialliset ilmeet.
Tuhoutuneen talon vieressä makaa maassa ruumiita: osa kreikkalaisia, osa ritareita, kaikki yhtä hiljaa.

Talon parvekkeelta roikkuu köydestä parrakas hahmo, nilkoistaan ylösalaisin kiinnitettynä.
Köysi on kiristetty niin tiukalle, että nilkat näyttävät olevan katkeamispisteessä.

Munkit kertovat hänen olevan paha velho, joka on suorittanut mustaa magiaa.
Yksi heistä osoittaa roikkuvan miehen partaa ja sanoo:

“Katsokaa, hänen partansakaan ei taivu alaspäin niin kuin pitäisi, vaan sojottaa suoraan kohti taivasta – kuin pilkatakseen Jumalaa.”

Parta todella pysyy jäykkänä, mutta syynä on kuivunut veri ja lika, joka on kovettanut sen kuin rautalangan.

Velho myöntää mananneensa pedon helvetin leikeistä – pedon, jonka tehtävänä on tappaa kaikki ristiretkeläiset, jotka tulivat raiskaamaan tämän pyhän kaupungin.

Parrakas pappi otetaan alas “hirrestään” ja sidotaan Renaundin hevosen selkään.
Renaund ei kuitenkaan jaksa kuunnella loputtomia kirouksia ja ennustuksia, vaan lyö hänet tajuttomaksi yhdellä nyrkiniskulla.

Muiden jatkaessa matkaa nuori Sir Martinus jää hetkeksi kuuntelemaan hymyilevän naisen tarinoita, mutta lopulta hänkin kiirehtii muiden mukaan – velvollisuus vetää häntä kovempaa kuin naisen nauru.

Ennen kirkkoa

Ennen kuin he saavuttavat kirkon, seurue kuulee ääniä: itkua, hiljaista puhetta, rukousten katkelmia, jotka kantautuvat raunioiden välistä.
Hylättyjen talojen ja kaatuneiden pylväiden keskeltä he löytävät perheitä – lapsia, naisia ja miehiä – jotka yrittävät selviytyä kaiken tuhon keskellä.

Yhden perheen isä on vakavasti loukkaantunut.
Sankarit tekevät, mitä voivat: sitovat haavoja, jakavat vettä, sanovat muutaman sanan, jotka eivät ole aivan rukouksia eivätkä aivan valhetta.

Miehen vaimo kertoo nähneensä kirkon lähellä useita sotilaita, jotka puhuivat italiaa.
Venetsialaiset ovat todennäköisesti jo paikalla.

The Church of St. Mokius

Kun kirkko vihdoin tulee näköpiiriin, ristiretkeläiset huomaavat heti, etteivät ole saapuneet paikalle ensimmäisinä.
Kirkon ympärillä on sotilaita, jotka ovat pukeutuneet mustiin, tunnuksettomiiin varustuksiin.
Heidän liikkeensä ovat kurinalaisia, aseet valmiina — tämä ei ole sekavaa ryöstelijäjoukkoa, vaan jokin järjestäytyneempi joukko.

Kirkosta astuu ulos parrakas henkilö, mahdollisesti pappi tai munkki.
Hänen toinen silmänsä näyttää kiiltävän omituisesti.

Sir Renaund, Martinus ja Gilles päättävät lähestyä sotilaita ja tätä hahmoa.
Veli David ja Andrea jäävät tarkkailemaan taustalle, valmiina toimimaan, jos asiat kääntyvät huonompaan suuntaan.

Lähempänä kolmikko näkee, mistä kiilto johtuu: miehellä on metallinen silmälappu, jonka alaosassa roikkuu pieni rengas.
Renkaasta roikkuu silmä, yhä hermosäikeillä kiinni, kuin se olisi joskus kuulunut jonkun muun kalloon.

Renaund esittää asiansa epäilyttävän näköiselle munkille.
He kertovat saapuneensa saattamaan papin – hevosen selässä olevaksi sidotun velhon – viimeiselle voitelulle ja pyytävät lupaa käyttää kirkon pyhättöä.

Mies esittäytyy Zorziksi.
Hän päästää Renaundin kirkkoon yhdessä tajuttoman velhon kanssa, mutta muiden täytyy jäädä ulos vartijoiden ja mustapukuisten sotilaiden keskelle.

Kirkon sisällä on useita Neitsyt Marian patsaita, eri kokoisina.
Renaundin työ vaikeutuu – jokaisen jalustan alla voisi olla salaisuus.
Hän huomaa myös, että velho on menehtynyt vammoihinsa matkan aikana.

Kääröjä etsiessään Renaund havaitsee yhden seinämaalauksen: Pyhä Yrjö taistelemassa lohikäärmettä vastaan.
Kuvastelee hetken symboliikkaa — ja jatkaa etsimistä.

Lopulta piilotettu aarre löytyy, mutta aikaa on kulunut sen verran, että ulkona Zorzi ja hänen sotilaansa alkavat käydä levottomiksi.
Zorzi kuiskaa jotain yhdelle sotilaista ja lähettää tämän juosten matkoihinsa.
Sotilas on todennäköisesti matkalla venetsialaisten leiriin.

Epäonnekseen sotilas juoksee suoraan Andrean piilopaikan ohi.
Andrea hyppää hevosen selkään, ratsastaa sotilaan kiinni ja yhdellä tarkalla miekaniskulla tekee hänestä päätä lyhyemmän.
Sitten hän kääntää ratsunsa ja lähtee täysiä kohti kirkkoa.

Sillä välin kirkon pihamaalla Zorzi kyllästyy odottamiseen ja lähettää kaksi sotilasta hakemaan Renaundin ulos.
Kaksikko, joka oli jäänyt odottamaan ystäväänsä, hyökkää sotilaiden kimppuun.
Miekat iskeytyvät toisiinsa, ja ilmassa viuhuvat varsijousen vasamat.

Kirkon sisällä maa alkaa täristä.
Seinistä tippuu kivipölyä, kynttilänliekit heilahtavat.
Renaundin takana olevasta kuolleesta velhosta tuntuu tulevan ääni, joka kysyy:

“Miksi minut herätettiin?”

Heti sen jälkeen maanjäristys repii oven edessä olevan, ennestään haljenneen marmorilattian auki.
Kivet tippuvat syvään pimeyteen, ja samaan aikaan kaksi sotilasta ryntää sisään kirkkoon – vain nähdäkseen, kuinka jokin nousee lattian läpi.

Lattian repeämästä kohoaa esiin suuri, toistakymmentä metriä korkea vihreä lohikäärme.
Sen suomut kiiltävät kuin märkä malakiitti, ja sen silmissä palaa jotakin ikivanhaa vihaa.

Renaund näkee parhaakseen poistua kirkosta löytämänsä alaspäin vievän portaikon kautta, puristaen kääröä kädessään.
Tämä taistelu ei ole hänen, ei ainakaan tässä salissa.

Lohikäärme surmaa kaksi sotilasta yhdessä, nopeassa syöksyssä.
Se raastaa heidät kappaleiksi ja levittää siipensä, heilauttaa itsensä kirkon kupolin läpi katolle, kivien ja lasin murskaantuessa sen ympärillä.
Katolta se syöksee tulta ympärillä olevien sotilaiden niskaan – huudot, liekit ja palavan lihan haju sekoittuvat ilmaan.

Samalla Andrea ratsastaa paikalle, näkee valtavan lohikäärmeen kirkon katolla ja ystävänsä taistelemassa sen alla sotilaiden kanssa.
Hän arvioi tilanteen nopeasti: mustan magian pappi on kaiken tämän keskipisteessä, ja jos joku pitää tappaa, se on hän.

Taktisesti hän ennakoi mahdollisuuden surmata pappi muun kaaoksen keskellä.
Mutta ennen kuin miekka ehtii jälleen sivaltamaan pään irti, pappi suuntaa kolme sormea häntä kohti ja lausuu muinaisen kirouksen.

Andrea tuntee, kuinka ihon suikaleita repeytyy irti hänen kehostaan ja kasvoistaan, kuin näkymättömät kynnet vetäisivät ihoa taaksepäin.
Verissään, kipu iholla polttavana liekkinä, hän onnistuu silti viimeisellä voimallaan viemään miekan loppuun asti – ja papin elämä päättyy.

Veren valuessa ympäri kehoaan Andrea kääntää hevosensa ja ratsastaa pois kirkon alueelta, varsijousen vasamien ja lohikäärmeen lieskojen kantamattomiin.

Pihamaalla taistelu jatkuu sotilaiden, lohikäärmeen ja ristiretkeläisten välillä.
Myös veli David saapuu paikalle, ja hänen miekkansa löytää yhden sotilaan kaulan.

Lohikäärme polttaa venetsialaisia yksi toisensa jälkeen; osa sotilaista joutuu paniikkiin ja ryntää pakoon, osa jää seisomaan, kunnes tuli nielee heidät.

Nuori Sir Martinus tuntee, että tämä on se hetki, jonka takia Jumala on hänet valinnut tälle matkalle.
Hän huutaa solvauksia lohikäärmeelle, kuin olisi itsekin jo puoliksi marttyyri, ja alkaa kiivetä ylös kupolitornin harjalle.

Gilles huomaa, että Martinus hurmoksessa onnistuu vahingoittamaan olentoa pahasti – jokainen isku osuu kuin johdatettuna.
Hän lähtee kiipeämään myös seinää pitkin ylös, ase valmis, sydän hakaten.

Lopulta kaksikko taistelee yhdessä kirkon katolla.
He lyövät vuorotellen petoa, peitsen ja miekan iskujen rytmi muistuttaa liturgiaa – veristä, mutta tehokasta.
Lohikäärme haavoittuu hiljalleen niin pahoin, että se on aikeissa lentää karkuun.

Vielä viimeisellä iskullaan Martinus lävistää käärmeen vatsan peitsellään.
Ylöspäin nousevan olennon vatsa aukeaa, ja kirkon katolla seisova kaksikko kylpee sen punaisessa veressä, joka roiskuu heidän ylleen kuin kaste – vain tämä kaste tulee syvyydestä, ei taivaasta.

Lohikäärme on haavoittunut vakavasti, mutta ei kuolettavasti.
Gilles viskaa vielä miekkansa olennon perään, ennen kuin se katoaa yön pimeyteen, aina Konstantinopolin vieressä olevan meren mustiin syvyyksiin.

Taistelu laantuu.
Pihamaalla on hiljaista: ainoastaan hehkuvia ruumiita, savua ja palanutta maata.

Sir Renaund saapuu takaisin ystäviensä luo.
Hän kertoo löytäneensä portaikoiden alapäästä kellarin, jossa yhdessä nurkassa oli halkeama.
Se johti maanalaista polkua pitkin vesisäiliöön, johon he olivat aiemmin päätyneet.

Vesisäiliön katossa oli reikä, josta näki kirkon katolla käydyn taistelun.
Todennäköisesti peto oli pesinyt säiliön vedessä, kuin käärme, joka odotti hetkeään syvyyksissä.

Myös Andrea palaa taistelutantereelle, mukanaan kaksi hieman päihtynyttä frankkilaista sotilasta, jotka hän oli matkallaan värvännyt mukaansa.
Heidän naurunsa kuulostaa ontolta kaiken nähdyn jälkeen.

Kirkolla tutkitaan tarkemmin, mitä Neitsyt Marian patsaan alle oli kätketty.
Sieltä löytyy pergamentteja, joissa lukee:

“Hän saapuu verisen tornin kautta, mielisuosikkinsa ja alamaisensa kutsusta.
Ja kaupunki tulvii tulella ja verellä.”

Pergamentit sisältävät rituaalin, jolla pahan olinpaikka voitaisiin paljastaa.
Lisäksi patsaan alta paljastuu soikean muotoinen savisäiliö, jonka pintaan on kaiverrettu varoituksia ja pyhiä kuvioita — kuin joku olisi yrittänyt sekä sinetöidä että varoittaa yhtä aikaa.

Seurueelle alkaa hiljalleen paljastua, että jokin hyvin paha on yhä vapaana Konstantinopolin sydämessä.
Tämä oli vasta alku.