#15 The Dreamlands Express - osa II

17.1 Keskiviikko, Dream Express (Milano - Venetsia Orient Express)

Tutkijat nousivat junaan Milanossa seuraavana kohteena Venetsia.
Sawyer oli saapunut hieman muita aiemmin pakattujen matkatavaroiden kanssa.
Kun vaunut nytkähtävät liikkeelle ja Milano jää lopullisesti taakse, tutkijat vetäytyvät omille hyteilleen.
Matkan ryske, metallin kitinä ja pehmeä keinunta alkavat rauhoittaa mieltä.
Illan tullen kolmikko kohtaa toisensa salonkivaunussa. Kristallit kilisevät kevyesti, ja konduktööri kaataa juomia hopeavanteisista karahveista.
Lasien tyhjentyessä ja junan tasainen rytmi hälventäessä valveen rajoja, heidän silmänsä painuvat hiljalleen kiinni.
He vaipuvat uneen.
Ei tavalliseen uneen, vaan sellaiseen, joka liukuu hiljaa valveen ja harhan rajalta syvemmälle—
kohti Unimaailmaa, missä totuus, pelko ja kohtalo sulautuvat yhdeksi.

Lähtö Ultharista

Heti silmien painuttua kiinni todellisuudessa, tutkijat havahtuvat unessa – istumassa norsunluisilla, kultasametilla pehmustetuilla tuoleilla, unenomaisessa ruokailuvaunussa.
Pitkän pöydän yllä leijuu eksoottisten herkkujen ja juomien kirjo.
Astiat ja tarjottimet kelluvat ilmassa kuin näkymättömien käsien kantamina – jokainen liike täynnä hienostunutta koreografiaa.
Kun katseet tarkentuvat, he näkevät seuraansa liittyneet hahmot:

Mr. Mackenzie, kohteliaasti nyökkäävä herrasmies,
Madame Bruja, silmissään satojen unien varjoja,
Monsieur Karakov, arvokkaana mutta raskasmielisenä.

Pöydän jalkojen lomassa musta kissanpentu kehrää ja etsii herkkupaloja uteliaasti.
Henri, junan isäntä, ilmestyy kuin tyhjästä ja poimii kissan hellästi syliinsä.
"Sinun paikkasi on vielä kissojen vaunussa, pikku ystäväni," hän sanoo hymyillen ja katoaa kuljettaen pentua takaisin vaunun hämärään käytävään.
Tunnelma on levollinen mutta outo – kuin olisi saapunut paikkaan, jossa ajan ja logiikan lait eivät enää päde.
Unimatka on alkanut.

Henri seisoo hetken Stiversin vierellä, silmäilee häntä tarkasti – ei vihamielisesti, vaan kuin punniten jotakin, mikä ei näy päällepäin. Hän kumartuu hieman lähemmäs ja lausuu hiljaa, melkein kuiskaten:
"Olet nähnyt pahuuden, monsieur Stivers... Varo, ettei pahuus näe sinua takaisin."
Sanat jäävät ilmaan, kuin ne eivät olisi vain varoitus – vaan kohtalon enteitä.
Samaan aikaan F. Scott Fitzgerald lähestyy Madame Brujaa, ehkä kohteliaana, ehkä uteliaana.
Mutta jo ennen kuin hän ehtii sanoa sanaakaan, nainen kääntää katseensa poispäin ja nostaa leukansa ylpeästi.
Hänen äänensä on kylmä ja väsynyt, mutta jokaisessa tavussa on painoa:
"Miehet ovat kaikki samanlaisia…"

Dylath-Leen

Kaupunki kohoaa mustasta kalliosta, sen rakennukset kuin sulautuneina kiveen – teräviä, raskaita, ja täynnä outoa eleganssia.
Tutkijat päättävät tutkia aluetta varovasti ja pysähtyvät kallioluolaan rakennettuun kahvilaan, josta avautuu näkymä asemalaiturille.

He siemailevat unenomaisia juomia, joiden maku vaihtuu kielen päällä kuin muisto, ja tarkkailevat saapuvia matkustajia.

Stivers näyttää jännittyneeltä.
Hän nojaa pöytään ja siristää silmiään varjoihin.

"Näettekö sen?" hän kuiskaa.
"Varjot... ne liikkuvat. Omin päin."

F. Scott Fitzgerald katsoo ystäväänsä huolissaan.
Hän pyytää saada tarkastella Stiversin silmiä, jotka nyt heijastavat oudon moniulotteista väriä – violetin sinisestä aina kultaisen punertavaan.
Mustuaiset ovat kuin elossa, pyörteisiä, vetäviä. Ne eivät heijasta maailmaa, vaan jotain muuta.
Scott tuijottaa liian kauan.
Hänen hengityksensä hidastuu.
Värit imevät hänet mukaansa, se on kuin sukellus: ei mereen, vaan avaruuteen, missä loputtomat tähdet ja galaksit kieppuvat toistensa ympäri, äärettömyyden sydämessä.
Frant huomaa tämän ja ravistaa Scottia olkapäästä.
Scott räpäyttää silmiään, palaten todellisuuteen.
"Näen silmissäsi avaruuden, ja minusta tuntuu että uppoan ja hukun siihen ja joku katsoo minua sieltä takaisin…" hän kuiskaa.
"Tai ehkä se on kaihi."

Hiljaisuus palaa pöytään, mutta kukaan ei enää katso varjoja aivan samalla tavalla.

Hetken kuluttua kaupungin kapeilta kaduilta saapuu seurue, joka huokuu itsevarmuutta ja teatraalista tyyliä.
He kehuvat äänekkäästi toistensa pukuja ja hajuvesiä, kävelevät liioitellun elegantisti – kuin jokainen askel olisi näytelmän kohtaus.
Nämä ovat Sarnathilaisia, kauniita ja säihkyviä, mutta ylimielisiä kuin ikuisuuden itsekehun jalostamia.
Toiset kutsuvat heitä haltioiksi, mutta heidän silmänsä eivät koskaan naura – ne arvostelevat.

Ja sitten ilma muuttuu.

Iljettävä löyhkä kantautuu katua pitkin.
Vihertäviä, hyytelömäisiä olentoja lipuu esiin – heidän liikkeensä muistuttaa sulaa savea tai limaa, joka ei oikein pidä muotoaan.
Kun he asettuvat aloilleen, heidän olemuksensa alkaa hahmottua:
epämääräisiä raajoja, silmättömiä kasvoja, iho kuin sulanut vaha.
Heistä jää jälkeensä limainen vana, joka haisee kauas – ei vain mädälle, vaan jollekin syvemmin vieraalle.
Henri ei hätkähdä.
Hän vain nyökkää hiljaa.
"Ib... ovat saapuneet."

Kivisen kaupungin sumussa, juuri ennen junaan siirtymistä, tutkijoiden huomio kiinnittyy mieheen, jonka silmät hehkuvat kultaista valoa.
Hän kävelee arvokkaasti kohti laituria ja tervehtii Henriä tuttavallisesti – heidän välissään vallitsee vanhan tuttavuuden ilmapiiri.
Mies, Mironim-Mer, ojentaa Henrille viinipullon, jonka etikettiin on kirjoitettu nimi: Sarrub.
Henri kumartaa kevyesti ja lausuu:
"Olet jälleen tervetullut... junaan."

Ruokailuvaunu – Unijuna jatkaa matkaansa

Uudet ja vanhat matkustajat kokoontuvat jälleen ruokailuvaunuun, joka nyt näyttää laajentuneen kuin omasta tahdostaan.
Vaunun sisätilat ovat venyneet tarpeen mukaan:
Ib-olennot on sijoitettu aivan vaunun takaosaan, missä hienovarainen verhoseinä estää hajujen leviämisen muiden ruokailuun.
Lisäksi tilaa on tarvittu, sillä matkustajia on nyt enemmän kuin koskaan.

Pöydillä on tarjolla jälleen taianomaisia herkkuja – kelluvia, hohtavia ruokia, joita näkymättömät kädet tarjoilevat sulavin liikkein.
Keskustelu käy hiljaisena, sopivana, oudolla tavalla kohteliaana – kuin jokainen tietäisi, ettei tässä maailmassa koskaan saa olla liian varma mistään.

Yhtäkkiä Frantin katse pysähtyy ikkunaan.
Asemalaiturilla juoksee hahmo – nuori, kaunis nainen, henkäyksenomainen siluetti, haaremivaatteissa ja korkean kiharapilven koristama tukka hulmuten.
Juna on jo liikkeessä, mutta nainen loikkaa epätoivoisesti kohti yhtä juna-olentoa, ja saa juuri ja juuri kiinni yhdestä sen lonkeroista.

Frant syöksyy ulos ruokailuvaunusta ja juoksee vaunuja yhdistävälle kulkusillalle, missä hän kurottautuu – ja onnistuu vetämään uuden tulokkaan sisään.

"Nimeni on Zsusza," nainen sanoo hengästyneenä mutta säteilevänä.
"Ja minä maksan pelastukseni, tavalla tai toisella."

Ruokailuvaunun seinämien varjoista hiipii Blackjack, pieni musta kissanpentu, ääneti kuin sumu.
Se liikkuu sulavasti penkiltä toiselle, viiksensä värähdellen, kunnes pysähtyy F. Scott Fitzgeraldin viereen ja katsoo tätä silmiin – kuin tunnistaen liittolaisen.
Scott vilkaisee nopeasti ympärilleen.
Hymy huulillaan hän nostaa Blackjackin hellästi takkinsa taskuun, joka on juuri sopivan kokoinen pienelle varkaalle.
Hän sujauttaa taskun vuoriin muutaman vaivihkaa napostellun herkun – hunajakierteitä, taivaallista tryffeliä, ehkä kokonaisen katkarapuleivoksenkin.
Blackjack kehrää hiljaa, piilossa maailmalta, ja nauttii salaisesta juhla-ateriasta.

Stivers, elegantti ja itsevarma, liittyy Sarnathin seurueeseen.
Heitä on kuusi – kolme miestä ja kolme naista – ja huomio keskittyy selvästi vanhimpaan ja mahtipontisimpaan mieheen, Theophediin.
Stiversin moitteeton käytös ja tarkkaavainen kuuntelutaito tekevät vaikutuksen.
Hänet ohjataan pian istumaan kahden haltiaa muistuttavan naisen väliin.
Yksi heistä kallistaa päätään kysyvästi, ja Stivers hymyilee leveästi.
Katse käy nopeasti taustalla istuvaan Frantiin (varmistaakseen että nuori herra näkee näytöksen),
ennen kuin hän lausuu toiselle naisista:
"Silmäsi ovat kuin avaruus."

Zsusza, kiitollisena pelastuksestaan, nousee ruokailuvaunun keskelle. Hän ei sano sanaakaan – ei tarvitse.
Hänen tanssinsa alkaa hitaasti, kuin tuuli, joka keinuttaa verhon lievettä.
Sitten kädet, jalat, lantio – kaikki liikkeet sulautuvat toisiinsa kuin tarina, jota ei kerrota sanoilla vaan liikkeellä, rytmillä ja muistolla.

Koko vaunu hiljenee.
Katseet kiinnittyvät häneen, ja yksi toisensa jälkeen matkustajat unohtavat ajan ja paikan.

Frant istuu suorana, silmät lasittuneina mutta sydän avoinna.
Hän näkee jälleen kotinsa, pienen mutta lämpimän.
Pöydässä ei ollut koskaan yltäkylläisyyttä – mutta aina leipää, naurua ja lämpöä.
Äidin kädet, veljen tuikea leikki, isän väsynyt mutta rakastava silmäys.
Rakkaus ilman ehtoja.
Zsuszan tanssi nostaa esiin muiston, jota ei muistanut kaipaavansa.

Stivers kallistaa päätään.
Äänet katoavat, ja tilalle astuu äitinsä hahmo, lempeä mutta vahva.
Hän kuulee äänen, jonka luuli kadottaneensa:

"Pysy poissa niiden yläluokkaisten jaloista, Nick… he eivät tunne meitä."

Mutta äänessä ei ole pelkoa – vain varoituksen pehmeä varjo.
Äidin syli symboloi edelleen turvaa ja viisautta, jota Stivers ei ole koskaan löytänyt muualta.

F. Scott Fitzgerald huokaa hiljaa.
Hän ei taistele näkyä vastaan, vaan uppoutuu siihen täysin.
Amerikka. Kesä. Niitty.
Kaikki tuoksuu keveältä – hevosen selkä, kuuma aurinko, hilpeä nauru.
Hän näkee itsensä lapsena, ei puutetta, ei kipua, vain täydellinen turva ja runsaus.
Unelma, joka ei koskaan ollut täysin hänen – mutta joka tanssin kautta palaa täydellisenä hetkenä.

Zsuszan liike pysähtyy yhtä hiljaa kuin alkoi.
Hetki on ohi – mutta muisto jää.

Kun Zsuszan lumoava tanssi päättyy, vaunu täyttyy raikuvista aplodeista. Jokainen paikallaolija osoittaa kiitollisuutta – ei vain esityksestä, vaan sen herättämistä tunteista ja muistoista.
Frant nousee ylös, hymy huulillaan ja silmissään lämmin kiilto. Hän vetäytyy hytin rauhaan, Zsusza käsi kädessä hänen kanssaan – heidän välinen side vahvistuneena hiljaisuudessa, ei sanoissa.

Scott jää vielä hetkeksi ruokailuvaunuun ja kohtaa Mironim-Merin, kultasilmäisen muukalaisen, joka tarjoaa hänelle lasillisen tummanpunaista viiniä.
Keskustelu kääntyy nopeasti Dreamlandsin politiikkaan, ja Mironim-Mer kertoo matkan taustalla kytevän kiistan.

“Tuhat vuotta sitten Sarnathin kansa tuhosi Ibin. He pitivät heitä vastenmielisinä, alempiarvoisina.”

“Ibiläiset palvoivat Bokrugia – vesiliskon kaltaista jumalaa. Ja kun heidän kaupunkinsa tuhottiin, Sarnathilaiset veivät heidän jumalansa patsaan itselleen.”

“Nyt Ibin olennot ovat palanneet, ja he vaativat oikeutta. King Kuranes on kutsunut molemmat osapuolet Sona-Nyliin – neuvotteluun. Hän antaa tuomionsa.”

Samaan aikaan Stiversin uudet Sarnathilaiset tuttavat houkuttelevat hänet mukaansa “pieneen kepposeen”.
He seuraavat yksinäistä Ib-olentoa, joka on matkalla kohti matkatavaravaunua.
Ennen kuin Stivers ehtii reagoida, Sarnathilaiset piirittävät olennon, ajaen sen nurkkaan.
Limainen ja muodoton otus yrittää paeta ylös kattoa kohti, mutta jää kiinni – jumiin, kuin loukkuun omaan olemukseensa.

Sarnathilaiset nauravat, kyllästyvät, ja lähtevät. Heillä oli hauskaa – heidän mielestään.
Mutta Stivers jää jälkeen, sydän sykkien syyllisyydestä ja huolesta. Hän näkee, kuinka Ib-olennon iho alkaa kuivua ja hilseillä, kuin sen elämä valuisi pois ilman suojaa ja kosteutta.
Päätös syntyy nopeasti. Stivers tarttuu lähimpään harjanvarteen ja auttaa olennon irti katonrajasta. Hän ohjaa sen hellästi alas, takaisin lattialle.
Ib-olento pysähtyy hetkeksi, ja sen muodottomista piirteistä heijastuu syvä, hiljainen kiitollisuus. Ei sanoja, ei ääntä – vain hetki ymmärrystä.
Sitten se lipuu takaisin vaunuunsa, turvaan.

Zar – Unohtuneen kaupungin ilta

Juna saapuu Zariin, raunioituneeseen ja hylättyyn kaupunkiin, missä sortuneiden temppeleiden varjot tanssivat iltatuulessa.
Unimaailmaan on saapunut yö, ja matkustajat ovat vetäytyneet omiin hytteihinsä.

Frant viettää yönsä Zsuszan seurassa, ja heidän keskustelunsa liikkuu niin unien kuin valveenkin maailmassa.

Zsusza kertoo menneisyydestään:
Hän on kuuluisa tanssija ja laulaja, joka pakeni Dylath-Leenistä, kieltäydyttyään kaupungin prinssin ehdotuksesta.
Nyt hän elää jatkuvassa pakomatkassa— sekä unessa että todellisuudessa.
Valvemaailmassa Zsusza on esiintyjä, mutta puheista sai aavistuksen, että esiintymisiin ja tapahtumiin liittyy usein juhlia ja päihteitä – eikä kaikki ole enää hänen omissa käsissään.
Hänen agenttinsa ohjaa aikatauluja ja päätöksiä, vieden häntä kohti Konstantinopolia,
missä luvataan kuuluisuutta, rikkautta…
“Tällä hetkellä… olen Belgradissa,” Zsusza kuiskaa hiljaa.
uiskaus kuulosti enemmän avunpyynnöltä kuin tavanomaiselta ilmoitukselta – kuin toiveelta, että joku kuulisi rivien välistä ja tarttuisi ojennettuun käteen, ennen kuin on liian myöhäistä.

Stivers ja Scott, vilkaistessaan kaupunkia hyttiensä ikkunoista, huomaavat liikehdintää asemalaiturilla. Henri on joutunut hyökkäyksen kohteeksi – laiha, riutunut hahmo, takkuisessa tukassa ja risaisessa parrassa, käy häneen käsiksi raivolla.
Kaksikko ryntää oitis ulos. Lähestyessään he kuulevat miehen huutavan käheällä äänellä:
"Minä olen nähnyt kaiken!"
Stivers ja Scott taltuttavat miehen ja painavat hänet maahan – ja vasta silloin näkevät: mies on sokea, hänen silmänsä ovat poissa.
Silmäkuopat ovat mustaa, repeytynyttä arpea, raavitut tyhjiksi – kuin itse todellisuus olisi kaivettu pois. Mies karjuu sekavia, kunnes Henri astuu hiljaa hänen vierelleen.
Painaa kätensä tämän kasvoille.
"Hän ei ollut enää mitään… vain tyhjä kuori," Henri sanoo hiljaa.
Hetken kuluttua kaikki on taas hiljaista. Henri kiittää kaksikkoa ja lupaa haudata ruumiin syrjäiselle paikalle, ettei se häiritse uneksijoita.
Kun Stivers ja Scott palaavat junaan, he eivät sano sanaakaan.
Mutta ennen kuin vaunujen ovet sulkeutuvat, he molemmat tuntevat sen:
kuinka varjot kaupungin raunioissa tarkkailevat heitä yhä.

Stivers vetäytyy suoraan hyttiinsä, sydän lyö vielä tilanteen jäljiltä, ajatukset harhailevat ja uni on kaukana.
Hän istuu vuoteelleen, kädet kasvoillaan. (Silmät ovat sielun peili...) Mutta entä kun silmät on revitty pois?

Scott harhailee vielä hetken vaunujen halki, etsien Mironim-Meriä, mutta viinikauppias on kadonnut näkyvistä – luultavasti hänkin on vetäytynyt levolle.
Myös Blackjackia ei näy missään. Ehkä pieni varaskissa on jo palannut emonsa luokse, kissojen omaan vaunuosastoon, missä unet ovat aina lämpimiä ja hiljaisia.

Lopulta Scott palaa hyttiinsä. Hän pesee kasvonsa kylmällä vedellä, toivoen sen huuhtovan pois yhä väreilevän levottomuuden.
Hän etsii kasvopyyhettä – lopulta löytää sellaisen lipaston vetolaatikosta.

Pyyhe on kääritty tiukalle mytylle. Kun Scott levittää sen auki, sen kangas paljastaa tummaa, punertavaa tahraa.
Veri.
Ja sen keskellä – pienen, hennon kissanpennun ruumiin.
Blackjack.
Pienessä kehossa on kolme syvää viiltoa.
Hiljaisuus täyttää hytin, kun Scott pitelee pyyhettä käsissään.
Tummanpunaisen kankaan keskellä makaava kissanpentu ei enää liiku.
Sen silmät ovat suljetut.
Sen tarina päättyi tänne.